Taiteen olemus on mielestäni se jokin, joka erottaa sen pelkästä taidosta tai taituruudesta ja joka kohottaa ihmisen arjen yläpuolelle, valaisevaan elämykseen. Niinpä esteettisinkään käden jälki tai harjoituksen tulos ei ole taidetta ennen kuin siihen yhtyy jokin selittämätön antamaan sille elävän sielun. Taito ei siis ole sama asia kuin taide. Se on vain taiteen syntymisen perusedellytys. Nykyään kuulee kuitenkin varsinkin kuvataiteilijoiden ”tekevän taidetta”. Onneksi olkoon! Kuinka arkipäiväiseltä se kuulostaakaan. Jo kauan sitten, median tarjontaryöpyn alettua taide menetti osan hienovaraisesta olemuksestaan. Sen on korvannut julkisuus ja saatavuus eikä taiteeksi kutsutussa tuotoksessa aina näy edes sitä taidon häivää, mikä kertoisi osaamisesta. (Se, että koen näin ei tietenkään tarkoita, ettei tällainen tuota jollekin elämystä. Olen vanhanaikainen. Ilmeisesti.)
On kuitenkin ainakin yksi ala, jossa taide ei edelleenkään synny ilman taitoa. Se on musiikki, esittävä säveltaide, oli sen genre mikä tahansa. En tänään olekaan huolissani itse taiteesta vaan nimenomaan sen taidon olemassaolosta ja jatkumisesta, jonka varassa esittävän säveltaiteen tulevaisuus lepää. Mikä siis sorti äänen suuren, mihin katkesi luova innoitus ja taiteen palo siirrettäessä traditiota seuraaville sukupolville? Vastaus on: byrokratia ja kiire. Ja se vasta on suru.
Olen aikanani päässyt osalliseksi Suomen hienosta musiikkikoulutuksesta ja sittemmin seurannut – etupäässä sivusta – sen selittämätöntä alamäkeä. Koska on niin kovin paljon helpompaa kritisoida kuin sanoa asioita ääneen, ottaa kantaa tai tehdä tilanteen korjaamiseksi jotakin kerron, mitä ajattelen.
Maailmalla ihmetystä herättänyt suomalainen musiikin opetus huipentuu tänään 4,5 vuoden korkeakouluopintoihin. Näiden kuluessa nuoren tulisi omaksua tietoa kymmeniltä neuvojilta, suorittaa päällekkäisiä kursseja osallistuen jokaiseen, kypsyä taiteilijana ja ottaa potti kilpailumenestyjänä toivoen ammattiuran aukenevan siitä. Onnistuu tämä tai ei, opiskelija ”valmistuu” valtion aikataulun mukaan, opintotuki loppuu ja hänet ohjataan paperi kourassa ulos laitoksesta, jotta tulosvastuullinen opinahjo saisi valtiolta rahat seuraavien koulutukseen. Hänen päänsä, unelmansa ja tulevaisuutensa pannaan vadille tehokkuuden nimessä. Tämä on vastuuntunnotonta! Jollei nuori ole opintojensa päätteeksi valmis työelämään hänestä tulee masentunut väliinputoaja, valmis ainoastaan akateemisen työttömyyskassan jonoon. Tämä on usean kohdalla realiteetti nyt jo. Eikö opintojen päämäärä ole aina ollut työelämä ja sitä kautta yksilön taloudellinen itsenäisyys yhteiskunnan jäsenenä, jotta hän voi maksaa koulutuksensa takaisin. Mitä tehdään, jollei liian lyhyt koulutus anna edellytyksiä työelämään?
Elämässä pulmat ratkeavat suuntaan tai toiseen ja aina löytyy keinoja luovia eteenpäin. Nyt taideaineissakin on mahdollista harjoittaa jatko-opintoja, joka on sinänsä kunniakasta (touchée). Ennen kuitenkin pidettiin – varsinkin käytännön aloilla – selviönä, että niitä harjoitetaan valmistumista seuraavan työelämäjakson jälkeen, jotta olisi näkemystä mistä kirjoittaa. Nyt asia on toisin ja nuo tärkeät, ammattiin kiinni pääsemisen vuodet käytetään oppilaitoksen penkillä. Unohdetaan, että laulaminen ja soittaminen ovat mitä suurimmassa määrin käytännön ammatteja, joiden osaaminen perustuu fyysiselle harjoitukselle, ja jonka tasoa tai puutetta ei todistuksilla korjata. Tämä on varsin huolestuttavaa, varsinkin kun perusopintoja suoritetaan jo nyt varsin korkealla iällä. Surkeaa on lisäksi se, ettei niiden lyhennetty anti riitä ammattivalmiuksien syntymiseen. Se, että nykyään hakeudutaan jatko-opintoihin yhä useammin heti perusopintojen päälle kertoo karua tarinaa siitä, että jatko-opinnoista on useissa tapauksissa tullut vähän yli kolmekymppisten, työelämään sijoittautumattomien uusi oljenkorsi. Aktiiviuraahan ei opintojen aikana voi (= tarvitse) täysipainoisesti käynnistää tai pitää liikkeessä. (Eikö ketään muuta huolestuta?) Viiden vuoden jatko-opintoputken jälkeen asiaa ei tosin edes tarvitse ajatella. Se ei ole enää ajankohtaista. Akateeminen tutkinto ei takaa työpaikkaa käytännön muusikkona, jonka tulee antaa soiva näyte osaamisestaan rekrytoinnin yhteydessä. Tohtoraatti ei ole professuuri, eivätkä maisterin paperit ei ole kiinnitys. Jokin on pahasti pielessä, jos lahjakkaat suomalaiset laulajat eivät opintojensa jälkeen työllisty EU:ssa. Asialle tehtävä jotakin!
Yksilön laillinen oikeus hyvinvointivaltiossa on saada perusteellinen koulutus, joka antaa pohjan ammatissa toimimiselle. Jollei nykyinen koulutusjärjestelmä tätä takaa on systeemi vietävä varikolle kuin urheiluauto, purettava pala palalta vian löytymiseksi ja puhdistettava, korjattava ja koottava uudelleen. Nyt on aika toimia. Meidän käsissämme on tulevaisuus, niin nuorten kuin omamme.
Margareta Haverinen Brandt, MuT
Taiteellinen johtaja YAM
YAM on syntynyt auttamaan nuoria laulajia ja muusikoita eteenpäin työelämään.
Historian ensimmäinen interaktiivinen e-koelaulu (e-ko) toteutetaan Kauniaisten Uudessa Paviljongissa keskiviikkona 31.3.2010. Voit ilmoittautua mukaan YAM sivustolta ensi maanantaista 8.3. alkaen löytyvällä ilmoittautumislomakkeella. Voit tiedustella asiasta tarkemmin lähettämällä postia osoitteeseen yam@fantasticomusic.fi.
